Kylmä yö

Kello on 0.30. Patterit napsahtelevat; ulkona pakastaa. Menen verannalle. Siellä on vielä kituvaa elämää. Orvokit ovat sinnitelleet. Sivelen kopertuvia kukkia. Kiitän niitä yhteisestä kesästä.

Ne tulivat taloon heti toukokuun alussa. Yhden laitoin penkille, toisen ulkona olevalle pöydälle ja kaksi purkkia mahtui amppeliin seinustalle. Vänkäsivät ensin vastaan. Välillä unohdin kastella. Lopulta yhteiselomme rupesi sujumaan ja ihanat kukkaröyhiöt tervehtivät minua aamuisin. Yksi orvokkilaji tuoksui yöllä. Istuin kukan vierellä tähtiä katselemassa.

Kukat kestivät puoli vuotta, kestäisivät ja kukkisivat vieläkin, mutta pakkanen vie niiltä elämän. Tiedän, että purkkeja on turha tuoda sisään; kasvit eivät enää opi huoneilmaan.

Sisällä on lämmintä. Palaan yösijalleni, mutta kipeä kaikerrus rinnassa valvottaa. - Tässä elämässä vain se mikä elää, on merkittävää. Ne orvokit elivät.

Tuolla jossain

on tuntematon kaupunki, jonka katuja haluaisin kävellä. En ole koskaan halunnut lentää muuttolintuja vastaan, mutta niiden mukana kyllä; joka syksy tekee mieli matkalle. Taidan olla siivekkäiden sukua. Vuosi sitten kävin Tallinnassa, edellisenä syksynä Pariisissa ja sitä edellisenä Gdanskissa. Gdansk marraskuussa olikin jotain.

Keuruulta Helsinkiin pääseminen on jo yksi manooveri, ja miten ne sitten lähtevät, laivat ja lentokoneet. Päivä mennessä, päivä tullessa. Olen havitellut jonnekin Pohjois-Saksan kaupunkiin. Taidan päätyä Vaasaan; kahileikkaus tuli juuri matkakuumeen kaveriksi. Olen ollut Vaasassa vain läpikulkumatkalla, entinen Vaasan läänin asukas. Teatterikin olisi mukava tutkia. Löysin jo hotellin, melko tyyris on. Samalla rahalla pääsisin Saksaan.

Kysyn pihavarikseltani Vaakulta neuvoa - Vaasaan vai Hampuriin? Tiedän jo vastauksen: Vaasaan ja pian pois; tarvitsen aamupalani. 

Linnun jäljillä

Katson aina Jyväskylän Sokokselta tullessani roskakorin alle. Siellä asuu pieni pronssivarpunen.  Lintu tuo mieleeni Aale Tynnin runon säkeen: " Murusen etsii eineekseen ja elää edelleen".  Niin vähän voi riittää.

Roskakorin linnun on tehnyt Jussi Heikkilä, jyväskyläläinen taiteilija, mailmanmatkaaja ja lintujen etsijä. Hänen töitään oli esillä Beckkerissä. Annoin itselleni vapaan iltapäivän ja istuin bussiin. Taidetalon edessä tai paremminkin takana hämäännyin; hieno kuisti oli tulvillaan rompetta. - Oliko se taideteos vain kiukustuneen taiteilijan kannanotto johonkin tilakysymykseen?

Ohitin arvoituksen, nyökkäsin näyttelyvalvojalle ja kävelin sisään. Katselin sievää sinistä saippuaa, lintujen rengastuksessä käytettävien metallirinkuloiden jonoa ja mustapäämörriä tai -morria. Jos en olisi lukenut niin paljon Jussi Heikkilän esittelyjä, olisin kai tallustellut pian pois. Muta kun olin lukenut, koin olevani puhuvassa tilassa. En tosin ymmärtänyt kaikkea kuulemani, mutta tuntui hyvältä kuitenkin.

Kävin siis Jyväskylässä katsomassa ei paljon mitään ja aika paljon.

 

Jotain siinä on

Pihlajaveden miehet lehtitalkoissa.

Jotain siinä on, kun pääse kotisohvaltaan valtamerien taakse ja ihan vieraiden ihmisten maailmoihin. - Olin eilen Mäntän Honkahovin runokaraokessa. Hämäläisiltä lähti - esiintyjiä riitti iltamyöhään. Suurin osa lukijoista oli kaivanut omia pöytälaatikoitaan. Ei mikään ihme, että olemme saaneet aikaan Kalevalan kaltaisen eepoksen.

Oma lukutaipaleeni alkoi hieman kangerrellen. Olin jo ennen kouluun menoa kiinnostunut kirjaimista ja sanoista. En silti ymmärtänyt, että k ja a voivat tarkoittaa tavua ka, minusta se oli koa. Mutta sitten kun tämä hankaluus oli voitettu, himoitsin kirjoja. Muistan yhä sen ensimmäisen koulun lainakirjastosta saadun Tähtisilmä ja Nopsajalka -kirjan. Olin ihan sekaisin, että sillä tavoin pääsin intiaanien maailmaan. Kuljetin kirjaa villatakkini sisällä. Kurkistelin sitä lattiaa lakaistessa ja saunaa lämmittäessä. Niihin aikoihin tyttöjä ei juuri lukemaan patisteltu.

Takkatuli, kirja, koira ja lukulamppu. - No, takka puuttuu, mutta ei haittaa.

Hehtaari suota

"Me mennään etsimään se läntti!" herrat Ahti ja Simo päättivät. Etsinnän kohde on lumoava, hehtaari suota suuren suon keskellä jossain Kolhossa. Tuo maaomistus on lohkottu Ahdin suvulle Karjalan evakoille tehdyissä sodanjälkeisissä maajaoissa Kukaan ei nyt tiedä se hehtaari on.

Tästä hankkeesta ja paljosta muusta kuulin Pihlajaveden Leirisaaressa Junajengin eli varsin sekalaisen seurueen tapaamisessa. Jengilla on jo pitkä historia. Sen juuret juoksevat Haapamäen yhteiskouluun. - Mutta ne versot! Juuselan Matti järjesti havaintoesityksen äänihuulten radiologisesta hoidosta oman näköispatsaansa kera. Taimi, jota edelleen Vanhaseksi kutsun, johti nuotiolla Lauantain toivottuja, viis siitä, että oli keskiviikko. Hyvin meni, mutta melkein joka kappaleen loppupuolella tuli eteen äkillinen katko.

Ihmiset, jotka ovat lapsena tunteneet toisensa, muuntuvat tavatessaan iättömiksi eli ovat samanaikaisesti kaikenikäisiä. Niin kävi nytkin Leirisaaressa. - Yksi toisinajattelija joukossa oli, Inkeri, minulle Hämäläinen, nainen, joka oli mättänyt liikaa ämpäreitä kaivoonsa, oli ikäasioista omaa mieltänsä.

Sade hakkasi ikkunoita. Pertti ja Arja hakivat lisää muonaa pöyt'ään. - Jossain kaukana puuskutti höyryveturi. Ja jossain siinä oli silta, jonka yli höyrypilvi kulki, peitti hetkeksi meidät, jotka suuntasimme keltaista taloa kohden.

 

 

Heinäkuun tähti

Se tulee yllättäen, olen toki miettinyt sitä, joko näkyisi, mutta silti. Istuin etelän illan tunnelmissa ulos seinustalle. Puoliyö, mutta taivas kuulteli vielä vaaleana. Äkkiä muistin tähden. Tähysin ylös lännen suuntaan - ja siellähän se, Heinäkuun tähti, minulle tärkeä, vaikka en osaa sanoa miksi.

Löysin tämän kesätaivaan ensimmäisen tuikkijan muutama vuosi sitten. En tiedä sen oikeaa nimeä, mutta ei sillä ole väliä. Onko meillä kellään oikea nimi? Minä tunnen Heinäkuun tähden. 

Tähti nousi keskitaivasta kohden. Maapallo kai pyöri toisinpäin ja minä istuin siinä seinustalla. - Hieno hetki heinäkuun yössä.

Vapaata mittaa

Tänään sen sain, vapaan päivän kylillä (kaupungilla on täällä huono ilmaisu). Kävin torilla. Ostin ruislimpun, mansikoita ja perunoita. Ostokset pääsivät autolla kotiin. Minä suuntasin vaaterekkiä kohden, kun kerran Heinähypistelyjä vietettiin. Hypistely merkitsee sitä, että kauppiaat tuovat tavaroitaan ulos.

Hipsuttelin kankaita asiaankuuluvalla hartaudella. Riitaannuin rouva Pölyesterin kanssa, mutta rouva Porlammilta oli hyvää juttuseuraa. Seuraava osoite oli hieroja, jonka käsiin uskaltauduin pitkän tauon jälkeen. Sitten kävelin hyvän olon kannattelemana kahvilaan. Istuin ikkunan ääreen. Katselin kotikaupunkini keskustan verkkaista kesäpäivää.

Tuttu mansikanviljelijä kantoi marjalaatikoita sisään. Sisään suuntasi myös pariskunta, joka halusi valkovenäläisen. Harjoittelijatyttö haki kokeneempaa henkilökuntaa avuksi, mutta moista juomaa ei tarjolla ollut. Mikään muu ei parille kelvannut. - Mauste päivään sekin.

Hidasta kävelyä Pappilanniementiellä ja iltaruoan tekeminen edessä Ei haitannut; olin saanut vapaan päivän omakseni.

Satakieli kävi meillä

Se erottui heti muista koivurivin laulajista, kuunneltiin naapurin isännän kanssa. Ei saatu selville laulajan lajia, että mikä ihmeen käkättäjä se on. Naapurin ehti jo nimetä konsertoijan käkättäjäkertuksi, vaan sitten paikalle ehätti tietäjä - se oli satakeli, ja ihan meidän pihassa! Ei täällä Keuruulla usein satakieltä kuunnella. Päivä sai erityisen merkityksen.

Oli hienoa saada satakieli vieraaksi päiväkahville, tosin lehtokerttu laulaa kauniimmin. Sen ihana liverrys tervehtii minua jo aamukahvipöydässä. Nyt ne laulavat. Kohta eivät enää jaksa, pitää rahdata poikasille ruokaa.

Ihmeitä tapahtuu koko ajan. Otin Pölläkän mökillä sateisen päivän kuvan. Kun otos sitten päätyi ruudulle katsottavksi, siinä kökötti tulikettu. Ei sitä ottaessa näkynyt, ei mitään muuta kuin vihreänharmaata sadetta. - Pidetään silmät ja korvat auki!

Isoserkku Toivo

Olen tutkinut äidinisäni kotikylää Pyhäjärven Konnitsaa. Tutkinut tai hutkinut; tarkkuuden sijastä keskityn hurmaaviin löytoihin. Nyt löysin uudestaan isoserkkuni Toivo Luukkasen. Pätkä Pyhärvi-lehdestä ja kyläkirjan valokuva ovat tukeneet kiintymystäni.

"Toivon muistan hauskana ja miellyttävänä ihmisenä. Talvella hän istui meillä kaksi tai kolme kertaa viikossa ja silloin meni mukavasti. Hänellä oli niin hyvä matkimisen taito, että sai nauraa oikein sydämensä pohjasta. Hänellä oli näyttelijän taidot, ajattelin usein, että Toivo olisi tienannut leipänsä teatterissa."

Toivosta tuli maanviljelijä ja evakko, niin kuin muistakin äidin puolen sukulaisista. Tarinat ihmisestä tekevät luetteloista mielenkiintoisia. - Sukututkimuksessa on vaaransakin. Äskettäin hyvä tutkija kadotti isoisänsä.

Sivumaailma

- Sataa lunta, tänään pommikoneet eivät lennä. Näin iloitsivat sota-ajan ihmiset. Rauhalliselta tuntuu Pappilanniemessäkin. Ensi-iltamyräkkä on jyllännyt ylitse ja ohitse. Näytäntöjä on jäljellä, jännittämistä. - Tuleeko yleisöä? Pysyvätkö kaikki näyttelijät terveinä?

Kun esitys on valmis tai ainakin sitä on pakko pitää valmiina, koko työryhmän jäsenet elävät puoliksi sivumaailmassa. Esitettävä tarina, sen maisema ja ihmiset ovat koko ajan mukana arjessa. Repliikit pujahtelevat esiin sopivissa ja sopimattomissa paikoissa.

Näytelmän fyysinen puoli säilyy Kimarassa: puvut, rekvisiitta, lavasteet, valot, äänet. Itse tarina kulkee vielä puolentoistaviikon ajan kuudentoista ihmisen mukana.

Kuvassa Aina joku eksyy -näytelmän sisarukset Hanna ja Tuomo muistelevat äitiään.  

Kunnon talvi

Nyt ei kenenkään tarvitse haikailla kunnon talven perään. Lumen ja tuulen tuiverruksessa kuulen Anneli Sarin laulavan: "Luuuntaa luuntaa, luuntaa vain." Kappaleen pohjarytminä ovat askeleeni umpihangessa. Koulusta oli mentävä kotiin säässä kuin säässä. Lumipyry oli paha vihollinen. Peltoaukeilla tie saattoi olla täysin ummessa. Siinä pieni tyttö sitten tarpoi. Lumi kirveli reisiä; sukat ja sukkanauhat eivät antaneet riittävää suojaa. Kun matkaa oli lähes kahdeksan kilometriä, urakka vaikutti välillä ylivoimaiselta. - Niin että en minä tästä lumesta suuremmin välitä. - Ei tarvitse tarpoa, mutta pihatien lapioiminenkin näillä säillä on melkoinen urakka.

Iltaisin on mukava istua sisällä lämpimässä. Suomalaisen geeniperimässä on tyytyväisyys siitä, että voi olla lämpimässä. Että on saanut puuta tai pystynyt maksamaan sähkölaskun ja lämpöä riittää. Vielä hienompaa olisi mennä vähän kylmään huoneeseen, laittaa puita pesään, sytyttää tuli ja nojata pystyuunin kylkeen. Sellaista syvän suojaavaa lämpöä ei millään muulla konstilla saa.

 

Antaisivat istua

Kahvikuppi ja iltauutiset televisiosta. Kaikenlaista selittivät. Yksi ottaa ja toinen jättää, mutta kaikki haluaisivat etupäässä ottaa. Kun kahvi oli juotu, en tullut hullua hurskaammaksi. - Että kuka saa leikata ja ketä ja missä? Ja mitä ne sotaherrat Lapissa oikein tekivät? Säätiedotus vöyrytti ruutuun tuulta ja myrskyä sellaisella vauhdilla, ettei siinä tahtonut pysyä mukana.

Mutta, miksi uutistoimittajien pitää lukiessaan seisoa? Se näyttää hullulta, ihan kuin aikoisivat laulaa tai lausua. Uutisten lukijan luonnollinen työasento on pöydän takana istuminen. Ei kai vaatteet ja ruumiinrakenne siinä mitään meinaa. No, selväksi on tullut, että miehillä on pinkeliinipukuja, siis liian pieniä ja naiset mielelläään kukitetaan.

Lopuksi toimittajan on leipänsä eteen sanottava, että verkkosivuillamme sitä ja sitä, luokaa tunnukset! - En luo; kun kaikkea pitää olla paljon ja samanaikaisesti, mistään ei tule mitään selvää.

Rinkelikahvien päivä

Monet pienet asiat pysyttelevät sinnikkäästi muistikuvissa. Meillä Peltomäessä juotiin aina tänään rinkelikahvit isoisäni Tuomas Tuomaanpoika Luukkasen kunniaksi. Maalaistalo oli jouluvalmistelujen kaaosvaiheessa, mutta Tuomaan päivän rinkelikahvit sai kaiken tuntumaan hiukan valmiimmalta.

Siinä me istuttiin. Nautittiin rauhallisesta hetkestä ja STT:n uutisista. Kuunneltiin seinäkellon tikitystä. Kohta tunnelma muuttui ja kaikkea oli tehtävä. Lapsuuteni oli ainaista vesipulaa. Talossa oli kaksi kaivoa, mutta kummassakaan ei juuri vettä ollut. Useimmiten vesi haettiin kilometrin päässä olevasta lähteestä. Vielä tänäkin päivänä pidän vesihanaa ihmeenä.

Mutta joulu, joulu on sama kuin aina. Teksisi mieli ehtiä enemmän, osata paremmin, eikä edes tiedä mitä.

 

Tein kirjan

Pitää nousta, etsiä paperi ja kynä. - Saakohan näistä raapustuksista selvää? Päivän askareet ja muistan, runon pohja selvimättä. Käännän paperia suuntaan ja toiseen. Mitä siinä on? Naputtelen muutaman rivin  koneelle. Siinä on sanottavan ydin.

Muutaman päivän päätä avaan runon ruudulle. - Ei, ei noin, ei toimi. Kirjoitan kaiken uudestaan. pelkään kadottavani sen kaikkein tärkeimmän, sen, mistä runo sai alkunsa.

Yhtenä päivänä tulostan viiden vuoden runot paperille. Ei niitä ole kuin kuutisenkymmentä. kokoelmaan  laitan vain viisikymmnetäyksi.

Kaikenlaista veivaamista ja marraskuisena keskiviikkona  posti tuo paketin. Saan kirjan käteeni. Kokoelma Peruuttamattomia muutoksia oli tehty.

Mutta mikään ei pysähdy, ei ole valmis. Kirja etsii valmiiksi tullakseen lukijoita. Se odottaa löytäjäänsä kirjakaupassa, Sanasadon nettimyymälässä ja tuossa laatikossa sängyn takana  Meillä asuu pakettitonttu.

Iltaisin otan kirjan käteeni ja luen runon. Se näyttää tutulta ja vieraalta, mutta on kiistatta minun.

Vapaus?

Illan himmetessä, naapurin kaamosvalojen tuikkeessa, on mukava istua tuumailemassa. Aamun lehden artikkeli pyörii keskuskohteena. Siinä pohdittiin käsitettä vapaa tahto, että onko sitä lainkaan. Aihe on kiinnostava. Ihmispoloa moititaan hänen valinnoistaan, mutta usein niiden takaa löytyy se syy, että juuri se ihminen on se ihminen.

Lukihäiriöisen lapsen äitinä muistan vieläkin kauhulla aikaa, jona sanasotku oli lapsen tyhmyyden ilmentymä. Ylivilkkaat lapset saivat  keppiä, koska olivat tuhmia. Nyt sillekin on oma syynsä. Ja miksi Jeppe juo? kysymys alkaa valjeta.

Valintojamme ohjaavat pitkälle kasvatuksemme, ympäristömme, sisäinen kemiamme ja olisiko luetteloon vielä lisättävä kohtalo. Turha siis lähteä huitomaan kepillä ketään. - Helpottava ajatus näin iltarauhan aikaan. Ihmisen ihannemannekiinia ei oikeasti ole olemassa.

Junajengi 2018

Ne istuvat kaikki pimeässä laavussa ja kuuntelevat kuinka Arja kertoo säilömisestä. Makkarat hehkuvat tulilla ja pieni piripintainen lasi kimaltelee pöydällä. Äkkiä Pertti sinkoutuu ulos, heittää arvopaperinsa ja puhelimensa kalliolle; säilömisjutut ovat liian jännittäviä.

Vähän ennen illallista laitetaan pienemmässä piirissä lehmien pehkut kohdalleen, pehkusuot ja pehkumyllyt ja muut. Kun parempiin asuihin sonnustautuneet daamit saapuvat, istutaan pöytään. Hyvä ruoka ja harvinaisen hyvä seura - siis herkutellaan. Keskustellaankin. Atro ei usko luontaishoitoihin, mutta Seppo opettaa vierustoverinsa sanomaan venäjäksi - missä ovat tankkijoukot. Matti jylisee ihan itse runojensa tunnelmissa.

Lämmin henki, mutta muuten palelee, Kaikki naiset painautuvat baarissa Pertin kylkeen, miestä kun ei koskaan palele. Istutaan ja kuunnellaan Finlandersin soittoa. Kuulostaa ihan 50-luvun musiikilta.

On vaikea lähteä, luopua tuosta ihmeellisestä tunnelmasta, jonka juuret juoksevat aikaan ja paikkaan, jota ei enää muuten tavoita.

Tie mittaamaton

Alastoman puun päivänä

Kävelin koululaisten kanssa räntäsateista tietä Valkeajärveltä Liesjärvelle päin. Opettaja oli kipeä ja opettajan täti töissä. Odotin iltaa innokkaasti; televisiosta tuli Fellinin elokuva. Sen yksi sävelmä oli ihana ja on edelleen. "Tie mittaamaton, mun edessäin on..."

Lapsuuskodistani ei päässyt minnekään jos ei kävellyt. Lähimpään naapuriin oli kilometri, junaseisakkeelle neljä, kauppaan ja kouluun lähes kahdeksan. Metsä ja sen vuodenajat imeytyivät sieluun ja ruumiiseen.

Eilen uutisissa puhuttiin ilmaston lämpenemisestä, ja aiheesta. Sanoivat etelän miehet, että sähköautoilla, yleisillä kulkuneuvoilla tai kävellen sitten mennään. - Hm... Rajalanperän bulevardilla saa odottaa kohtalaisen kauan sitä yleistä kulkuneuvoa. Jonkinlaista tasausta tarvittaisiin.

Tuo kuvan tie on tullut metsään, jossa synnyin. Silloin siellä ei ollut yhtään tietä.

 

Aamu ja ystävät

Ritvan päivänä

Olisi mukava, jos ystävät istuisivat tällaisina aamuina yhden kahvipöydän ympärillä pihamaalla. Näinä aikoina iltavirkkukin iloitseee aamuista. Ihmisiä ei niin helposti saa koolle, mutta onneksi elämää ympärillä riittää. Piha ei itsessään ole mitään, vain siellä oleva elämä merktsee.

Pihvaris Vaakku käy ikkunaan koputtamasssa ja ilmaisee näin, että palasta sopisi laittaa. Istun keinuun ja heitän muutaman murun ystävälleni. Koira vahtii tarkasti, että sekin saa jotain. Ei yleensä syö kuivia leipäpaloja, mutta jos lintu syö, syö sekin. Varpuset tulevat, siiskuttavat ja saavat murunsa.

Omenapuu heittää kukkiaan aamukahviini. Syreeni aukaisee terttunsa korkealla katonrajassa, vanha puu kun on. Köynnösruusu (suurellinen ilmaisu kahdelle pienelle ruususelle) huutelee vettä. Voikukka ja minä käymme keskustelua käsitteestä rikkaruoho. - Oi ihana kesäaamu!

Laatikkoleikki

Jouluyö 2017

Survon survon porkkanoita. Panen sekaan vähän voita. - Lanttu- ja porkkanalaatikon tarvikkeet ovat vähäiset, mutta miten niistä saa joka kerta aikaan erimakuisen ruoan? Ja että laatikko olisi hyvää, on tärkeä asia joulunvietossa.

Nyt ne on joka tapauksessa survottu, paistettu ja maistettu. Kello lähentelee puoltayötä, aikaa, jona Bach kajahtaa radiosta ja enkelit pudottavat hyvän tahdon siemeniä maan päälle. Vili-koira tassuttelee päästään pyörällä lattialla. Lahjat saivat sen sekaisina. Vili on aika lähellä hyvän tahdon enkeliä, tosin välillä sähäkkää sellaista.

Enää ei tarvitse tehdä joulun eteen mitään. - Tuliko tehtyä tarpeeksi? Hienoinen kaikerrus sydänalassa niin kuin aina jouluyönä

Korpin juttusilla

12.11.

Pikkuinen tupa on hämärää täynnä. Hellan tuli tuikkii ystävällisesti ja kynttilä lepattaa varjojaan. Vesihuuruisen ikkunan takana on lumen kirjoma metsä. Pölläkän syystalvi on ihana.

Kahvipöytä on kodikkaasti pussien ja purnukoiden vallassa. Täällä tiskaaminen merkitsee saunanrapulla suoritettavaa askaretta, joten astioita ei turhaan oteta esiin. Sauna lämpiää ja vettäkin saadaan; säiliö oli jo jäässä, mutta suostui sentään särkymättä sulamaan.

Menen rapulle. Hiljaisuus on syvä ja hyvä. Täällä ymmärrän jotakin sanasta rauha. Sitten - kraak kraak! Pölläkän vanha Korppi tulee minua tervehtimään, kaartaa komeasti männikön yllä ja huutelee. Tuo lintu on käynyt pakeillani kohta kymmenen vuoden ajan.

Keskustelu loppuu. Eihän meillä paljon sanomista, kun muutenkin ymmärretään.

Pieni juhlahetki

Saunaa odotellessa

Paketti on liimattu teipeillä tiukasti kiinni. Pitää hakea veitsi. Muutama viilto ja siinä se on - uusin kirjani. Tartun siihen varovaisesti, nuuhkin ja tunnustelen. Kannessa kenottaa Gdanskin kamala raitiovaunu juuri siinä tunnelmassa mitä se viime marraskuun meno oli.

Ensin kirja ajaa päässä ja pää ajaa kirjaa pois. Jos ajo päättyy kirjan voittoon, aletaan kirjoittaa. Ajatukset kulkevat kuvattavassa ajassa ja maailmassa. Oikolukuvaihe on vähemmän hohdokas, välillä suorastaan pelottava.

Uutukainen on Heittelysten vaunu, Matkalaukun muistikirja. Siitä löytyy sellaisia paikkoja ja tapahtumia, jotka ovat jättäneet minuun jälkensä.

Keitän ylimääräiset kahvit ja juon ne ilon höystämänä.

P.S. Kirja löytyy Kustannus HD:n nettisivuilta. Sen voi tilata kirjakaupasta tai minulta. Hinta vaihtelee kaupasta riippuen 18- 23 euron välillä

Seitsemän mekon tyttö

Äitini lähti talvisodan evakkoon maalaistalosta Ilmeeltä, oli siellä karjanhoitajana. Alkumatka sujui talon tyttären keralla lehmiä ajaen. Laikon asemalla Laina-tyttö meni junaan. Istui siinä seitsemän mekkoa päällään, kun ne eivät karjaa ajaessa muuten mukana pysyneet. - Eikä mitään osoitetta ollut. Isä oli töissä vanhan kodin kylässä Käkisalmen maalaiskunnassa, veli rintamalla ja siskot tietämättömissä.

Junassa istuva sotilas antoi avaimen tytön käteen ja sanoi, että se sopii yhteen osoitteeseen Porin kaupungissä. Ja snne ne mekot vuodeksi vietiin.

Haapamäen Höyryveturipuistossa elettiin äskettäin evakkotunnelmissa. Satoi ja paleli, mutta ihmiset eivät kadottaneet juhlatuultaan. - Karjalaisuutta se! 

Kotona, omassa kotona, pääsin saunaan.

Aurinko on palautettu

20. maaliskuuta

Lokakuun kolmas joku lainasi meiltä auringon, mutta nyt se on palautettu. Taivas hohtaa kuin huhtikuussa. Täällä on kaunista, mutta melkein kaikki lähtevät nyt matkoille. Kokosimme eilen teatterin kimpsut ja kampsut. Sen jälkeen näyttelijät menivät kotiin pakkaamaan. Yhdet lähtivät Pariisiin, toisen Portugaliin. Keväinen matkakuume on todellisuutta.

Matkustan mieluiten syksyllä, vaikkapa räntäsateessa Gdanskiin. - On minulla nyt haavekin. Haluaisin mennä Milanoon, istua katukahvilassa ja löpöttää ääneen italiaksi käännettyjä runojani. 

Juuri nyt lähteminen on vaikeaa. En pääse ilman piikkisauvaa edes autoon. Piha on pelkkää iljannetta. Koiran kanssa iltalenkille lähteminen on seikkailu. Ensin pusken kuusenoksien läpi, sitten murtaudun tuomipihlaja-aidan läpi paremmalle tielle päästäkseni.

Mutta sulaa se! Ja lempeä tuuli on kohta täällä.

Ihmeellinen Niinisaari

3. helmikuuta 2017

Kun televisio kaiuttaa Keuruun hiihtoja

Jotkut paikat, todelliset ja todentamattomat, jäävät mieleen kummittelemaan. Minun paikkojani on muiden muassa Niinisaari, kauan sitten käytöstä jäänyt rautatieseisake Valkeajärven pysäkin ja Myllymäen aseman välillä. Kun Valkeajärvellä katsotiin pohjoiseen, sanottiin, että Niinisaaren suora siinä.

Mietin nimeä. Niini - siis lehmus. Miten siellä korven keskellä ikinä on lehmuksia ollut? Oli kuulemma ollut Niinisaari-niminen talokin. Etsin sen paikkaa kesällä kerran. Työkaveri ajeli ja minä olin kartturi. Ei me sitä Niinisaarta löydetty. Löydettiin tuon kuvan talo. Pertti Jartti tiesi sen nimenkin. - Hurmaava talo. Miten onkaan joku osannut rakentaa yläkamarin ikkunat noin!

Minulle tuli niillä kulmilla hyvä olo. Isoisäni ja isäni ovat syntyneet siinä lähellä. Ovat kai kulkeneet kauniisti, kun metsä ja maa hyvällä minuakin muistivat.

P.S. Mukava kun kävitte sivulla kylässä.

 

 

 

Matala aurinko

Lokakuun matala aurinko värjää valollaan kaiken mikä on ihmisen kokoista: pensaat, kuloheinät ja puiden alaoksat. Tänä syksynä näitä maalauksia on saanut ihailla.

Pimeä tulee aikaisin ja talvi on vain yhden metsän takana. Koska pimeä on nyt pitkä, ihmisen mieli ehtii vaeltaa pitkälle. Ja taipaleelta löytyy kaikenlaista, hyvää ja huonoa.

Tulisijan täytyisi kuulua pakollisena varustuksena pohjolan ihmisen kotiin. Pimeä kaipaa vastapuoltaan. Elävän tulen katseleminen lämmittää syvälle. Pimeän seuraksi sopii myös klassinen musiikki; se puhdistaa mieltä. On vain valittava jotain selkeää ja kaunista, ei mitään mahtipontista pauhua. 

Mietin yhtenä iltana itsenäisyyspäiväämme. Laadin yksityisen juhlaohjelman. Puheeksi riittää Aleksis Kiven runo Maa kunnastan ja laaksojen, musiikiksi jokin Heino Kasken pianokappale. Eikä sitten muuta.

Murisee

6. kesäkuuta

Jos tänne joskus eksyy lukija, niin tiedoksi - uusin kirjani on tullut uunista ulos. Pieni Karhu on piirroksin kuvitettu tarina karhunpojan ja kankaankutojan kesästä. Asun keskisuomalaisissa metsissä, ja yhdessä niistä löysin tämän kirjan sankarin.

Kirjan hinta on eri paikoissa 20 - 27 euroa. Kustannus HD:n sivuilta löytyy tietoa. Ja minun säponi on eine.joutsijoki@gmail.com. Että tämä pienkustantajan kirjailijan markkinointitouhuna.

Kesän huimuus on läsnä joka paikassa. Eikä siihen koskaan totu. Tuntuu, että juuri tämä kesä on vihrein, hyttysrikkain ja kukkivin.

Pihlajankukka ikkunan takana lähettää terveisiä.

 

 

20. maaliskuuta 2016

 

Karhut herää Ähtärissä ja niin varmaan meidän mökilläkin.

Näyttää ja tuntuu pääsiäiseltä, samanaikaisesti iloiselta ja haikealta. Aurinkoiset päivät luovat loisteen kuraisen maan päälle. Ollaan niin kuin ei kenenkään maalla.

Odotan huhtikuun sinisiä taivaita, sitä ainutlaatuista sinistä, jota ei muina aikoina näe. Tuo sinisyys tekee romantikon meistä kaikista. Ostetaan kukkia pöydälle. Kaivetaan se hyvänvärinen pusero esiin ja katsellaan korkokenkiä, josko niillä kohta?

Niin vain tänäkin keväänä, keväänä, jona Eurooppamme tulvii vellovista ihmisvirroista. Ristiretket ei ikinä lopu.

En seuraa johtajaa

Vettä sataa ja maailma nuortuu. Maisema ikkunan takana vihertyy silmissä. Radio kaiutti valtiopäivien avajaisia. Hyvähän se, mutta sivupäälläni olen miettinyt, miksi ihmiset kaipaavat vahvaa johtajaa mutta pelkäävät yksinvaltiaita. Kaupunginjohtaja, yhtiön johtaja, orkesterin johtaja - aina sen pitäisi olla ylitse muiden. Miten tällainen ihminen voisi ymmärtää tavallista ihmistä?

Kurjet tulivat. Lensivät tästä yli pohjoista kohden. Niitä oli parvi, mutta auran vetäjä vaihtui tiuhaan tahtiin. Yksi muiden puolesta otti tasaisin välein raskaan johtotehtävän. Ei niillä ollut johtajaa. Ja perille ne pääsivät.

22. maaliskuuta 2016

 

Lumi putoaa radalle, jolta valtakunnan asioiden ajajat yrittävät lopettaa liikenteen. Luen loitsuja hankkeen estämiseksi; haluan päästä Helsinkiin ja takaisin, haluan elää maaseudulla, haluan, että muutkin voivat elää täällä.

Hm... Jyväskylä-Helsinki, ihanteena tunnin matka. Helsinki-Tallinna, ihanteena kiitoputki meren alla. Keuruu-Helsinki, tavoitteena viisi tuntia pari kertaa viikossa ja sitten ei sitäkään. - Radan korjaukset ovat kalliita, mutta niin ovat tienkin. Ja rata pysyy pidempään kunnossa.

Lumi putoaa Keuruun kauniin, sinisen asemarakennuksen päälle. Minä seison asemalla ja odotan junaa.